Tuomas Petri Heimonpoika

Hömötiaisten, tunturipöllöjen ja harjuhietapistiäisten barrikadipuhe

Tänä viikkona uutispalstoja ovat hallinneet hallituskriisin lisäksi myös odottamattomat vieraat. Uutisiin liihotteli hömötiaisia, kuusitiaisia, tunturipöllöjä, sekä lauma kaikenkuorisia ja kuorettomia metsäöttiäisiä.  Myös sammaleet, jäkälät, putkilokasvit ja sienet tekivät rohkean esiinmarssin, vaikkeivat jalattomuutensa vuoksi pötkineet samanlaiseen johtoon kuin siivekkäät ystävänsä. Uutisista saimme lukea, että Suomen lajiston edustajat ovat jälleen uhanalaisempia, osa enemmän kuin toiset.

Uutisointi tapahtui varsin yllättävällä kärkinokalla, joka kuului hömötiaiselle. Lintulautojen harmaa lätsäpää, metsien säksättäjä, on taantunut suorastaan kohtuuttomasti hirmuisen lyhyellä aikavälillä. Siinä missä hömötiaisten kannaksi vielä kymmenisen vuotta sitten oli yli miljoona paria, on kanta nykyisellään noin nelisen sataa tuhatta paria. Taantumista on siis tapahtunut noin 60 %, eli kannan koko on harventunut alle puoleen vain vaivaisessa vuosikymmenessä. Hömötiaisten kadon takana ovat valitettavan tutut, vanhat tekijät, eli vanhojen metsien ja etenkin niissä esiintyvien lahopuiden häviäminen. Tehometsätalous on työntänyt lintulautojemme harmaalta tuttavalta toisen jalan ennenaikaiseen hautaan.

 

Hömötiainen ei – valitettavasti – ole ainoa lintulajeistamme, joka on Suomessa uhanalainen, vaikkakin kenties tutuin ja tunnetuin. Esimerkiksi sorsalinnuista uhanalaisia on jo 46 %, haukoista 69 % ja ruokeista 66 %.  Vastaavasti kesiemme merkkilinnuista, eli kiuruista kolmannes on uhanalaisia, västäräkeistä 37 % ja pääskysistä jokainen. Linnut johtavatkin uhanalaisuustilastojen kyseenalaista listausta päätähuimaavalla luvulla: 35 % kaikista Suomen lintulajeista luokitellaan uhanalaisiksi. Lintujen perässä laahaavat sammaleet. Vaikkakin jalattomina, ovat nekin pystyneet kirimään itseään kohti lintujen johtoasemaa saavuttamalla itselleen asemakseen 34,5 %. Siis kaikista Suomen sammalista jopa 34,5 % on uhanalaisia. Puutarhurit tietenkin hieronevat käsiään yhteen voitokkaina, koska kalkkikustannukset saattavat helpottaa seuraavien vuosikymmenten akana merkittävästi. Biologit ja luonnonystävät eivät tosin ehkä yhdy näihin riemunkiljahduksiin.  

Suomen luonnon eliölajeilla ei siis, lyhyesti sanottuna, mene kovin hyvin. Valitettavasti, jos tilanne jatkuu samanlaisena, voimme odottaa Punaisen kirjan lajien lukumäärän kasvavan entisestään. Mutta miksi nämä lajit, esimerkiksi hömötiainen, hiirihaukka, räystäspääsky tai kantapaanusammal ovat uhanalaistuneet? Vastaus on, kuten jo aiemmin todettu, metsätalous ja sen aikaansaamat muutokset lajien elinympäristöissä. Hakkuut ja monokulttuuriset viljelykset, ojitukset ja elinympäristöjen kuivuminen ovat vieneet lukuisia lajeja uhanalaisuuden partaalle ja sen ylitse. Metsätalous, joka kerran nosti Suomen suosta ja kuokasta, on nyt laskemassa meitä kohti hiljentyviä saloja ja lehviköitä. Tuhon mykkyys on alkanut.

 

Arvon lukija, toivon ettet ymmärtäisi minua nyt väärin. En aja metsätaloutta takaa kuin ajokoira, vaatien sen vertauskuvallista päätä pölkylle. Pikemminkin, tahdon ajaa esille uutta näkökulmaa metsiin, jossa metsistä voitaisiin tehdä jälleen luontoa, mutta samalla hyödyntää sitä kunnioittavan yhteistyön hengessä. Kuitenkin, se että sanoin tahtovani metsistä tehtävän jälleen luontoa särähti varmastikin ainakin jonkun korviin ja silmiin – onhan metsä nyt luontoa, sillä siellä on luonnonkappaleita! Näinkin varmasti on, on eittämättä olemassa joitakin metsiä, jotka ovat luontoa, mutta älkää ymmärtäkö väärin: metsätaloudelliset metsät eivät ole enää luontoa.

Sosiologiassa ja yhteiskunnallisessa ympäristötutkimuksessa on puhuttu jo kauan käsitteestä yhteiskunnallinen luonto. Käsite koostuu kahdesta osasta, yhteiskunnasta ja luonnosta. Luonto on sanana varsin helposti miellettävissä: se on luontoa. Villiä, vapaata, eläimellisen ja kasvillisen olemassaolon aluetta, jossa nisäkkäät ja nilviäiset, sienet ja putkilokasvit kirmaavat, kasvavat ja laiduntavat vapaina olentoina huolehtien itse itsestään. Vastaavasti yhteiskunta, yhteiskunnallinen, on käsitteen toinen osa, joka mutkistaa tämän paketin. Yhteiskunnallinen viittaa nimittäin sellaiseen territorioon, olentoon, asiaan, paikkaan, joka on tehty jollakin tavalla osaksi yhteiskunnallista olemista. Nimenomaan tätä on metsätalouden synnyttämä yhteiskunnallinen luonto: ei luontoa luontona, vaan luontona yhteiskuntaa varten.

Puurivit, jotka seisovat suorassa ja järjestelmällisinä ja näyttävät kuin arkkitehdin nostattamilta pylväskäytäviltä eivät ole luontoa. Ne ovat yhteiskunnallinen, inhimillinen pyrkimys järjestää ja rakentaa ympäristöämme niin, että sen hyöty voidaan osaltamme maksimoida mahdollisimman tehokkaasti ja ekonomisesti. Metsätalouden luonto on kliininen, steriili monokulttuuri, jossa vierailevia lajeja suvaitaan vain tiettyyn pisteeseen asti. Esimerkiksi hirvi voi olla joskus tervetullut vieras, tai satunnainen kauris, mutta niiden syödessä elääkseen voivat ne aiheuttaa tuhoja ja tappioita metsänomistajalle. Tällöin luontokappaleesta, jonka pitäisi olla osa luontoa tulee sietämättömäksi vieraaksi yhteiskunnalliseen luontoomme, josta on hankkiuduttava eroon. Tästä syystä argumentit, joissa korostetaan metsätalouden piiriin lukeutuvien ympäristöjen lajimäärää ja alueiden ekologista vaikuttavuutta tuntuvat minusta jopa naurettavilta: eivät näillä alueilla vierailevat tai elävät ole luontokappaleita, vaan vieraita ja vuokralaisia joiden sopimus on väliaikainen ja vierailupassi kumottavissa.  

 

 

Entä millaista on ihmisenä tällaisessa tehostetusti viljellyssä metsässä? Onhan niinkin, että metsässä suomalaisen mieli rauhoittuu ja hän on kuin elementissään. Kangasmetsät seinäsammalineen ja punaruskeine kuusineen kutsuvat ihmistä rauhoittumaan hektisestä elämästään ja kokemaan ikiaikaista yhteyttä siihen maahan joka meidät kantaa ja elättää. Tätäkin on vielä löydettävissä. Mutta todennäköisempää on löytää tiheiden taimikoiden läpipääsemätön meri, jonka äestetyllä pohjalla kasvaa kalpeanvihreää heinää jokusen lieon, varpukasvin ja metsätähden kanssa kilpaillen siitä valosta, joka pajukon tai männikön latvustopimennon lävitse sattuu pääsemään. Tai kenties löytöretki osuukin hakkuuaukealle, jonka porottava aurinko on paahtanut tasaisen ruskeaksi ja harmaaksi, jossa lukuisat erilaiset karahkat, irti sahatut oksat ja tolkuttoman syviksi kaivetut ojat odottavat tilaisuutta päästä murtamaan onnettoman metsänkävijän jalan. Viimeksi mainituista on todennäköisesti hankalaa löytää samanlaista täyttymystä kuin ensimmäisestä, klassisesta postikorttimetsästä, mutta kaikista kolmesta jokainen voi löytää saman asian. Nimittäin mykkyyden.

 

 

Asuin lapsuuteni kirjaimellisesti metsän keskellä. Kotitaloni ympäristö oli pommitettu täyteen täysimittaisia kuusia, mäntyjä ja lehtipuita, varmistaen ettei kotipihalle päässyt pienintäkään tuulenhenkäystä helpottamaan sääskien inisevää ja verenhimoista invaasiota. Vietin aikaa kotiympäristöni metsissä enemmän kuin tohdin edes laskeakaan. Kuitenkin, mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä vähemmän huomasin nauttivani kotiympäristöni metsistä. Jotakin tuntui kadonneen. Tapasin pitää tätä tavallisena kasvun merkkinä, kun mielenkiintoni siirtyi metsistä ja kurjenpolvista kohti internettiä ja kasvojeni kruunuksi puhjennutta aknea. Vasta muutettuani kaupunkiin yliopisto-opintojen perässä tajusin, että intoni ja rakkauteni metsiä, luontoa ja ympäristöä kohtaan ei ollut kadonnut mihinkään. Sen sijaan eräänä syyspäivänä tajusin, mistä innostukseni lopahtaminen aikoinaan johtui. Lintujen äänet olivat miltei kadonneet, metsien ötökät olivat häipyneet ja marjojen varret lehtineen kuivuneet.

Varhaisessa lapsuudessani suurin osa kotitaloni ympäristöstä oli joko hakkaamatonta metsää tai kasvuvaiheessa olevaa metsätalousmaata, vanhoja ja osin käytöstä poistuneita peltoja ja vetisiä soita. Lapsuudestani muistan metsien soineen lintujen laulusta, ilman pörisseen kukkien parissa kuhisevista mehiläisistä ja kimalaisista. Näin ei kuitenkaan enää ole. Kotini pihapiirissä ja lähimetsissä elävät linnut ovat harvenneet ja näyttäytyvät enää pitkälti vain ruokintapaikoilla. Peltoaukeiden konsertit, joissa musisoivat pajulinnut, tiltaltit, rastaat ja muut siivekkäät elävät ovat vaienneet. Kangasmetsien mustikat tuottavat satojaan edelleen – kun vain sattuvat sille päälle – mutta valitettavan usein nekin ovat kuihtuneet nuppineulanpään kokoisiksi mustiksi helmiksi. Kotiympäristöni metsät ovat muuttuneet metsätalouden antimiksi, raaka-aineiksi paperiin ja kuivikkeeksi, suot kuivanneet ojituksien vuoksi, hiekka- ja sorakankaat muuttuneet soramontuksi ja peltoaukeiden pajukot muuttuneet pikkulintujen pesäpaikoista avoimiksi penkoiksi. Tuho tapahtui ikään kuin huomaamattani. Tuho oli tullut mykkänä, vaikka raivaussahojen, motojen ja kaivuukoneiden moottorit olivat pitäneet ärjyvää kakofoniaansa. Silloin en vielä tajunnut, että nämä äänet veisivät lopulta miltei kaikki metsän minulle tutut äänet ja tuoksut mennessään.  

Mikä pahinta, tämä tuho ei ole koetellut vain minun kotiympäristöäni. Miltei kaikkialla Suomessa, ympäri valtakunnan, tuhon mykkyys manifestoi itsensä yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt tuho on ottamassa jälleen yhden askeleen tällä mykkyyden rintamalla. Hömötiaiset, sammalet, kiurut, nilviäiset, koppakuoriaiset, kasvit ja muut eliöt eivät huuda taantuessaan uhanalaisista hävinneisiin, tai kuollessansa edes sen kuuluisan joutsenlaulun verran.  Ne häviävät, jättäen jälkeensä hiljaisen tilan, jossa jokainen voi kulkea tuntien jonkin puuttuvan. Eliöiden kärsimys ja häviäminen on hiljaista, joten siksi ihmisen on puhuttava näiden olentojen puolesta. On osattava kuunnella hiljaisuutta, jotta voisi kuulla tuhon lähestymisen. On mietittävä uudelleen sitä, onko metsän oltava kuin arkkitehdin piirroksista, onko välttämätöntä tehdä metsistä yhden, kahden lajin valtakuntia, onko ensiksi ajateltava ihmisen ja yhteiskunnan rahallista hyvinvointia, kun lahopuut ja kannot raahataan metsistä ulos? Löytyykö joukostamme kenties joku rohkea, joka puhuisi vaikkapa harjuhietapistiäisen puolesta?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän PasiSalmi kuva
Pasi Salmi

Hömötiaisen kohtalo on kiinni hyvistä pesäympäristöistä ja riittävästä pesimispuista. Lapsuudessa Satakunnan rannikkoalueella muistan hyvin, että hömötiaiset pesivät usein koivuvaltaisissa peltojen pilkkomissa metsäsaarekkeissa. Niissä, joista maanjussit kasvattivat polttopuita. Näissä oli usein lahopökkeöitä.
Näitä saarekkeita ei enää ole. Vanhaa kuusivaltaista metsää alueella ei juuri ollut karuja männiköitä.

Kanta on taantunut, vaikka talviruokinta on lisääntynyt 80-90-luvuilta. Kyse voi olla osittain myös kilpailusta, jossa pienempi hömötiainen ei vain ole vahvoilla.

Punatulkku sentään palasi takaisin uhanalaisten lajien listalta. Huomasin, jo parisen vuotta sitten, että laji alkoi runsastua. Ja nyt taas näkee pikkuparvia syksystä kevättalveen.

Sirittäjän olisi listaan laittanut.

Käyttäjän tuomaspetri kuva
Tuomas Leppiaho

Sirittäjä ei onneksi näytä olevan uhanalaisten listalla, vaikka en muistakaan milloin viimeksi sellaisen olen päässyt näkemään!

Käyttäjän JaakkoJuhaniOjaniemi kuva
Jaakko Ojaniemi

Nuorimies, kiitos kirjoituksesta. Ymmärryksesi luontoon on niin hyvä ja vahva, etä ennustan sinulle pitkää, onnellista ja hyvää elämää. Jokainen päivä, jonka vietämme metsässä jatkaa hyvää elämäämme loppupäästä saman verran.

Suomi on hyvinvointivaltio. Niin ovat monet muutkin Euroopan valtiot. Mutta, vain Suomi ylläpitää hyvinvointivaltiotaan tuhoamalla luontoaan ja Euroopan viimeisiä metsiä. Hakkuuraiskio ei ole metsää. Ei ole taimikkokaan. Eikä ole oikeastaan mikään talousmetsä. Maksamme kauhean hinnan hyvinvointivaltiomme ylläpidosta.

Käyttäjän tuomaspetri kuva
Tuomas Leppiaho

Kiitos toivotuksistasi!

On totta, että Suomella on petrattavaa metsiensä hoivaamisessa. Avohakkuut ovat kauhistuttavia näkyjä, vaikka niitä yritänkin parhaani mukaan ymmärtää. Erityisesti puistattaa ajatus siitä, että avohakkuut sijoitetaan ajalle jolloin lintujen pesimä- ja poikaskausi on kiihkeimmillään. Sitten ihmettelemme, miksi lintukannat taantuvat ja metsäkanalintuja on melkeinpä vain haaveissa.

Käyttäjän JaakkoJuhaniOjaniemi kuva
Jaakko Ojaniemi

Pahimmat metsien tuhoajat ovat valtio eli Metsähallitus ja yhteismetsät. Valtion metsiä parturoivat tulospalkkaiset "virkamiehet" ja jälki on sen näköistä. Yhteismetsissä meno on usein vielä kamalampaa. Kollektiivinen omistaminen hämärtää kaiken vastuun.

Olen erään suuren yhteismetsän keskisuuri osakas. On todella masentavaa todeta osakaskokousten ymmärtämättömyys ja päätöksenteon heikkous ja yksipuolisuus tärkeimpiä päätöksiä tehtäessä.

Osakaskokouksiin tulee ison talon tai perikunnan vanhaemäntä, paras mekko päällä ja hän tuntee itsensä aina kerran vuodessa toki tärkeäksi, aivan kuin olisi joku Nokian suuromistaja. Kaikki hoitokunnan (hallitus) tekemät päätösehdotukset hakkuiden lisämääristä kelpaavat. Ei kritiikin häivääkään.

Vanhaemännälle kokous on juhlapäivä eikä sitä saa pilata epämiellyttävillä kysymyksillä. Ja saahan kokouksissa ilmaisen keittolounaankin juustoleivän kera. Ei sellaisista eduista voin luopua hoitokuntaa ärsyttämällä. Vuotuinen osinkokin saattaa olla muutamilla isoilla osakkailla, jotka myös asioista päättävät, jopa tuhat euroa.

Toimituksen poiminnat